Tavattoman ja erikoisen aurinkoisen syksyn jälkeen on aika palata arkiseen harmauteen. Tänä aamuna tosin Järvi hymyili ja myhäili auringossa, mutta jo nyt on taas pilviverho laskeutunut sen ylle. On harmaata ja sateista.

Niin sitten huomasin, että sielukin on vetäytynyt aivan sikkuralleen. Jonnekin pimeimpään nurkkaan se on mennyt mököttämään. Mikään nyt vaan ei tunnu miltään. Sielu vetäytyi siis talviunille. Olisi ottanut minutkin mukaansa....

Se on kummallista, että tämän kropan kanssa täytyy jaksaa päivästä toiseen - joku voi kuitenkin vetäytyä yksinäisyyteen ja sammuttaa valot.

Lienee sanomattakin selvää, että tämä pimeä vuodenaika tuskin ketään innostaa. Olen koettanut ajatella, että kuukauden kuluttua jo päivä on pitenemässä. Mutta se on vasta kuukauden kuluttua! Minä en nyt malttaisi odottaa! Minä olen sieluton, harmaa kulkija.

Yksinäisyys on tietysti aivan luonnollisesti asia, joka kulkee rinnallani. En ole vielä täällä päässyt mukaan siihen toimintaan, johon olen menossa. Vielä on mukamaste tuo remontti vienyt aikaa ja voimia. Kohta pannaan remontit poikki tältä vuodelta ja sitten ryhdyn verkostoitumaan täällä. Minulla on parikin sellaista toimintaa, joihin aion mennä mukaan. Ehkä sieltä löytää sitten ystäviä ja muuta ajattelemista kuin tätä Römpsänperän syksyn surkeutta.

Vaikka: aivan samanlainen tilanne olisi Suomessakin, jos sinne olisin jäänyt. En minä mitään kadu eikä tämä ole Römsänperän syytä - muuten vaan harmaa ja kostea ilma vetää mieltä maata kohti.