Tuossa äsken iltani iloksi kerin noin villalankakerällisen sotkeutunutta villalankaa kerälle. Olen neulonut kaulaliinaa ja se tekele mokoma on jäänyt jonain iltana piilottamatta. Ja siitähän on seurannut se, että meidän nuorimmainen, Aino Amalia Ampiainen, oli saanut sen kynsiinsä ja revittänyt sen sitten pitkin lattioita. Ei siitä mitään pysty neulomaan ennen kuin se on taas kerälle keritty. Vaati aikamoisen homman ja paljon hermoja. Mutta eihän sillekään mitään voi - Aino on ainoa meidän pojista, joka on todella kiinnostunut käsitöistä (lue lankakeristä) - siis selvästi mummin perintöä tuo käsityökiinnostus!  

 

Siinäpä oivalsinkin erään asian:

minähän olen nyt maahanmuuttaja! Ajatelkaas, miten Suomessa suhtaudutaan noihin maahanmuuttajiin!  Ei kaiketi ihan aina kovin kivastikaan. Oliko se niin, että Suomeen tuli ensimmäisenä niitä ns. venepakolaisia. He mielestäni sopeutuivat ja työllistäyivätkin aikoinaan aika hyvin. Sitten tuli se aalto Somaliasta - lieneekö taantunut vieläkään ja he eivät ole sopeutuneet ja työllistyneet niinkään  hyvin   (ainoastaan kirjoittajan mielipide).    Sitten on tullut suuri aalto täältä Eestistä. Täällä ei oikein töitä ole tarjolla ja nuoret täältä ovat suurin osin päättäneet lähteä  Suomeen. Töihin kuitenkin.

Omassa työssäni kohtasin jokaisena työpäivänä näitä eestiläisiä "maahanmuuttajia". Melkein sataprosenttisesti kaikki olivat tulleet tietysti työn vuoksi. Oli sellaisiakin nuoria äitejä, jotka olivat joutuneet jättämään pienet lapsensa isoäidin hoitoon tänne Eestiin ja lähtemään Suomeen saadakseen työtä ja toimeentuloa. Kotona tietysti käydään niin usein kuin mahdollista. Ja onneksi lyhyt laivamatka mahdollistaakin kotonakäymisen aika usein. En muista kuin pari yksittäistä tapausta, jolloin eestiläinen nuorimies olisi hakenut todistusta muuta kuin työtä varten. Pari sellaista tulee mieleeni, että haettiin jotain todistusta sosiaalivirastoa varten.

Maahanmuuttajia! Ajattelin minäkin. Mutta mikä ettei!  Tulkoon ihminen mistä vaan ja olkoon minkä värinen vaan - tulee sitten uuteen maahan töihin tai muuten vaan asumaan. Ainoa asia on se, että on sopeuduttava sen maan tapoihin ja sen maan tavalla elämiseen.

Niin, nyt se sitten sattuikin ihan omaan nilkkaan: maassa maan tavalla tai maasta pois!

Kävin eilen tuossa lähiostarissa katsomassa yhtä ilosalongia (kauneushoitolaa). Kynnet on viimeksi laitettu Pekingissa  alkavat olla jo niin ylikasvaneet, että olisi aika taas noita hoidella. Menin varovasti sisään (minä ujo) - siellä  ei ollut asiakkaita. Pari kampaajatyttöä siellä vietti aikaansa hoidelleen toistensa hiuksia. Koetin heidän kanssaan saada kontaktia ja kyselin aikaa manikyyriin. Ei  - he vaan viittasivat toisaalle. Vastaanottopöydän takana seisoikin sitten itse "Madam", aito tipla- lähestyin häntä ja kyselin vapaata aikaa manikyyriin. Siinä hänen vieressään seisoi ujo ja nätti tyttönen, joka varmaankin näitä töitä tekee.  Madamen oli selvästi erittäin vaikeata ymmärtää minua vaikka nämä tytötkin yrittivät selvittää että aivan pelkästä manikyyristä olisi kyse. Kun sitten kovasti pyytelin anteeksi, että en vielä kovin hyvin kieltä osaa ( hänen kielensä on varmaan venäjä - jota en osaa) niin sitten hän lopulta varasi minulle ajan tulevalle maanantaille. Saa nähdä, kuinka hoidetaan ja mitäs sitten!

Sitten taas aivan toisenlainen tapaus. Olin menossa kauppaan ja odotin liikennevalojen vaihtumista risteyksessä. Siihen viereen osui joku täkäläinen mies, aivan siististi pukeutunut, rupesi siinä siunailemaan, että noita jouluvaloja ja kaikkea krääsää jo marraskuussa on esillä. Sanoin hänelle, että en kovin hyvin eestiä puihu, koska olen suomalainen. Siinä katu ylitettiin ja hän kertoi menevänsä parturiin ja minä käväisin kaupassa.

Kun palasin bussipysäkille, niin kuka se siellä taas olikaan! Sama mies tukka hiukan  lyhempänän ja minut havaitessaan riemusta hihkaisi: sinä taas siinä!  Siinä sitten jutusteltiin, hän kertoi olleensa Suomessa Jokelan koulussa töissä.  Mutta lähti sieltä pois juuri ennen sitä suurta murhenäytelmää. Varmasti oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Samaa mietlä olimme Norjan vastaavasta stragediasta.

Sitten hän halusi tietää, miksi minä suomalainen nainen asun Tallinnassa. Tällä kielitaidolla se jäi arvoitukseksi. Hän kyllä tiesi talon, jossa asun ...... Järven rannalla. Se kaiketi tunnetaan. Kun kerroin, että minulla on neljä kissaa oli hän ihmeisssään, että saako noin montaa kissaa edes pitää. Hänen käsityksensä  mukaan Suomessa olisi joku kielto kuinka monta kissaa saa pitää-----

Siis jäi hänelle ja ehkä minullekin ikuiseksi arvoitukseksi se, miksi suomalainen, eläkkeellä oleva leskirouva muuttaa pysyvästi asumaan Tallinnaan.  Uskoisin, että hän ei tätä yhtälöä pysty / edes jaksa koskaan selvittää - itsekin luulin sen olevan ensi näkemältä itsestään selvyys   nyt en taida vieläkään käsittää.

Mutta yksi on varma:  tämä on jännää!