Kun tapaa oikein ihania ystäviä - niin kyllä siinä vuodet karisee. Vladimirin kanssa viimeksi lähti noin kolmekymmentä vuotta. Nyt oli ystäviä Suomesta käymässä. Ihan vaan risteilyn verran-  aikaa jäi yhdessä olemiseen muutama tunti. Mutta eipä se aika vaan se laatu!

Ihanat ystävät yllättivät minut täysin. Oli tietysti puhetta, että he tuovat kaikki tarjottavat tullessaan, joten minun ei tarvitse "ylittää itseäni" eli yrittääkään tehdä mitään mihin en pystyisi. Meillä oli hetkessä pidot pystyssä. Herkkuja oli siinä monenmoista, ruokapöytä tuli taas kerran testattua. Kyllä siihen mahtui ja paljon olikin mahduttamista. Oli kanasalaattia,sipulipiiraita, maukasta patonkia, juustoja, tonnikalalevitettä, erilaisia leipiä, juustoja, viinejä, olutta, siideriä, konjakkia, amarettoa, juutokakkua....    ah mitkä emmeet!

Ihmettelin tyttöjen purkautuessa ulos  taksosta heidän laukkujensa määrää. Tullaan tänne vaan risteilylle ja jokaisella on melkein vetokärryllinen tavaraa. No, selvisihän se: ensinnäkin ruokaa meille kaikille, sitten minulle tuliaisiksi lenkkimakkaraa ja siskonmakkaroita (niitä ei täältä saa), ja vielä kirjoja ja muutamia elokuvia, runebergintorttuja (joita ei myöskään täällä tunneta), suklaata, kahvia, villalankaa, sukkia .....

Ja aikahan riensi ruttu  (kuten eestiläinen sanoo eli kiireesti). Mutta kuinka se hellikään sielua! Voisiko parempaa sieluhierontaa ja -terapiaa olla! Milloin olet viimeksi saanut sellaista osaksesi? Kun siinä yhdessä naurettiin ja sitten hiukka itkettiinkin - niin taas tuntui kuin kaikki huolet olisivat olleet tuonne  Järven pohjaan upotettuna.

Ja vuosia tipahti harteiltani varmaan taas sen kolmenkymmenen vuoden verran. Siis: olen jälleen aivan sylilapsi! Ja onnellinen!

Voi mitä onkaan omata ihania ystäviä - heidän arvoaan ei voi millään mitalla mitata. Mutta silti tunnen olevani rikas!  Minulle saavat olla jumalatkin kateellisia!

Kävihän siinä tietysti pieni kömmäkin, kuten aina meidän kuuden tapaamisten kohdalla. Tullessaan he ottivat satamasta tilatakson ja tämä sama taksokuski lupasi tulla heitä myös sitten noutamaan sovittuun aikaan ja viemään takaisin  satamaan. Näin tapahtuikin aivan täpselt. No, siinä huiskuteltiin ja vetisteltiin, halattiin ja vilkuteltiin. Tulin sitten ylös kotiin. Rupesin tyhjentämään ruokailuhuonetta ja keittiöön mennessäni äkkäsin tuolilla yhden käsilaukun. Apua, siellä näytti olevan kukkaroa ja ties vaikka mitä. Tytöt olivat jo siis matkalle kohti satamaa -  ja käsilaukku on Römpsänperällä!!!!

Soitin hätäpuhelun - asiaa selviteltiin ja kohta tuli vastapuhelu: takso tulee pihalle, ottaa laukun ja tuo sen satamaan. No, tulihan se takso, mutta hänellä ei ollut mitään käsitystä, mitä hänen pitää tehdä. Onneksi oli eestiläinen, joten pystyin hänelle selittämään, että tämä laukku satamaan ja ruttu, siellä sitä ollaan odottamassa. Sanoin että aikaa on 15 minuuttia, siis ruttu ruttu. Normaalisti tuo matka kestää noin puoli tuntia. Arvatkaas oliko sydämen syke aika kiireinen kun jännitin josko tuo tärkeä laukku (jossa oli liput ja passit ja kaikki) ennättää perille. Kohta tuli kuitenkin puhelu ja tytöt kertoivat olevansa jo menossa laivaan. Takso oli tullut satamaan, heilutellut laukkua päänsä yläpuolella ja laukku löysi omistajansa ja he ennättivät laivaan!

Ja sokeri pohjalla. Olin toivonut, että jos heillä olisi sellaisia kirjoja, joita eivät itse enää viitsi katsella, niin voisinpa vaikka ottaa vastaan. Kirjahyllyhän on jo aivan turvoksiin täynnä, mutta suomenkielistä kirjallisuutta ei täältä ihan helposti saa. Pääkirjastossa on jonkin verran, mutta ei mitään suurta valikoimaa. Aikaahan minulla on lueskella vaikka kuinka paljon - siis kirjoja ei sittenkään koskaan ole liian paljon. Lukemattomia on omissakin kirjoissa paljon, mutta eläkeläisellä on aikaa. Ainakin vielä näillä talvipakkasilla. Katsotaan kevään koittaessa kuinka kiirus tästä vielä kehittyykään.

Uh, tällaisia ystäviä on harvassa - mutta ei heitä kovin montaa tarvitakaan.

Eikä tässä vielä kaikki. Tiistaina tulevat seuraavat ihanat ystävät Suomesta! Lupasivat, että eivät vielä varaa menolippua. Katsotaan kuinka kauan viihtyvät! Ihanaa tämä elämä.

Olen monta kertaa miettinyt tätä ratkaisuani moneltakin kannalta. Olisiko koskaan Suomessa minulla ollut mitään näin elähdyttäviä kokemuksia?  Olisi tietysti ollut nämä ihanat ystävät, mutta - puuttuisiko joku suola näistä tapaamisista. Enpä tiedä, ystävät ovat ystäviä ollaan sitten missä vaan. Mutta ehkä nämä uudet raamit tapaamisille antavat toisenlaista syvyyttä. Kaikille meille toisenlaista ja uudenlaista kokemista. "Lehmitytöt" olivat tarkkaan seuranneet blogiani ja mielikuvitelleet asumistani ja kotiani Tallinnassa. Nyt he saivat sitten ihan konkreettisesti lihaa luiden ympärille kun näkivät uuden kotini livenä. Ja oli aika hauska mietiskellä tällaisen suuren muutoksen vaikutuksia/kokemuksia/tuntemisia ihan käytännön tasolla. On aivan liian helppoa antaa mielikuville vallan ja ajatella, että muutto uuteen ympäristöön piristää ja tekee sinustakin aivan toisen ihmisen samalla kun koko maailmasi muuttuu vallan ruusunpunaiseksi. Sitähän se ei kuitenkaan ole - monet ensipettymykset ovat nyt jo onneksi takana. Naapureihin tutustun kyllä hiljalleen, jotain lähestymistä tapahtuu koko ajan.

Kaupat ja julkinen liikenne, kuten myös kielikurssi alkavat jo olla arkirutiinia. Uusia ystäviäkin olen Tallinnassa saanut.  Elämä alkaa olla mallikasta ja mielenkiintoista tämä on ollut koko ajan. Jos olisi jäänyt Suomeen - samojen seinien sisään .......    en voi vaan kuvitellakaan että se olisi ollut järkevä ratkaisu.

Moni sanoo, että olen ollut rohkea. Rohkea? Jos on rohkea, niin täytyy kaiketi sitten olla jokin vaara jonka uskaltaa kohdata. Ei minulla ollut mitään vaaraa täällä odotettavissa. Olin ehkä vaan utelias. Utelias uudelle elämälle!