Ihmisen elämässä on moniaita vaiheita, jotka ovat todella mullistavia. Murrosikä, aikuistuminen, perheen perustaminen, avioero, puolison kuolema, työpaikan muutto/menettäminen, sairastuminen, eläkkelle jääminen...

Monenlaiseen tilanteeseen sitä elämänsä varrella joutuu. On vaikeata noihin kuitenkaan etukäteen ikäänkuin "varautua". Jokainen uusi mullistus tuo mukanaan arvaamattomia  - ehkä ensin vaikeuksia ja sitten toivottavasti myös rikastuttavia -  kokemuksia. Olenpa kaikki nuo ylläluetellut joutunut kokemaan. Yksikään ei ole ollut helppo, mutta näin jälkikäteen kuitenkin tuntuu, että ilman niitä en olisikaan se vahva ihminen, joka tunnen nyt kaikesta huolimatta olevani. Ja ymmärränpä aika hyvin esim. kolmetoistavuotiasta, joka etsii itseään ja paikkaansa tässä elämässä.

Eläkkeelle jääminen on jo sinällään aika kova koettelemus. En osaa sanoa, olisiko helpompaa sitä käsitellä, jos olisi toinen ihminen rinnalla. Minulla kun ei ole niin en tiedä. Olen sen joutunut yksin selvittämään . (anteeksi pieni hetki - Pikku-Toivo pyrkii syliin.....) - no niin, lyhyt katkos. Kyllähän kissat ovat mainioita kavereita ja ikävän karkoittajia, mutta ei heidän kanssaan pääse oikein pohtimaan syntyjä syviä esim. eläkkeelle jäämisen tunnoista. 

Nyt on hellittelytuokio tehty. 

Eläkkeelle jäämisessä on mielestäni kauheinta se, että sinut revitään irti työyhteisöstä. Minäkin olen yli 40 vuotta aina ollut jonkin työyhteisön jäsen. Vuorokautisesta valveillaoloajasta suurimman osan olen viettänyt työtovereiden kanssa. Joissakin tapauksissa myös aika usein vapaa-aikaakin  on vietetty yhdessä.  Irtirepiminen siitä  - se sattuu. Ainakin näin alkuun.

On niin ikävä niitä päivittäisiä rutiineja ,  yhteisiä kahvitaukoja, on ikävä niitä ihania asiakkaita, joita sain palvella.

Ja nyt ei ole mitään. Ei tämä minulle yllätyksenä tullut. Olin jo ainakin parin vuoden ajan ennen eläköitymistä (huh mikä sana!) aktiivisesti pohtinut, miettinyt ja työstänyt tuota asiaa. Olen ollut sen kanssa sinut. Mutta kuten sanottu: mitään tulevaa et voi kuitenkaan tietää  tarkasti ennen kuin se on kohdalla ja käsillä. Nyt se sitten on.

No, työyhteisö on työyhteisö. Sen jäseniä harvoin pääset valitsemaan itse. Sinä kuulut siihen yhteisöön ja sopeudut sen kanssa elämään. Vapaa-aikaan kuuluu luonnollisesti sitten valita oma yhteisö, johon kuuluu. Harrastusten ja muiden mieltymysten mukaan - siis ainakin  nyt kun on siihen aikaa ja mahdollisuutta. Työyhteisön merkitystä ei kuitenkaan voi millään väheksyä.  Se on erittäin suuri osa elämää.

Ja kun tähän keitokseen lisätään vielä mausteeksi muutaminen ulkomaille - pois totuilta juuriltaan : niin eiköhän keitos ala olla jo aika pippurinen!

Tähänkin olin varautunut. Mutta kuten edelleen: mihinkään ei voi varautua etukäteen  täydellisesti. Vasta käytännössä tulet kohtaamaan ne ongelmat / odottamattomat / ihanat asiat, jotka tähän kaikkeen kuuluu. Olen usein pohtinut, kuinka olisi, jos en olisi lähtenyt vaan olisin  jäänyt entiseen kotiin - ja eläkkeelle. En edelleenkään enkä vieläkään löydä mitään hyvää tuosta vaihtoehdosta. Olisin tukahtunut niiden seinien sisään. Kaikki entiset muistot - huh  - ja mistäpä ne uudet  kontaktitkaan   olisivat  tulleet  ainakaan helposti .

Täällä en ole vielä ennättänyt verkostoitua, mutta puhelimitse ja sähköisesti olen jo ollut yhteydessä kahteenkin yhteisöön, joihin aion liittyä. Toinen etenkin  - auttaa mm. erästä lastenkotia täällä Eestissä - tuntuu minulle mukavalta. Eilen kävin ostamassa eräälle lastenkodin lapselle henkilökohtaisen joululahjan. Hän  oli toivonut ( 12-vuotias tyttö) mm. Schauma-shampoota ja hoitoainetta. Minulla on nyt tuollainen paketti hänelle jouluksi valmiina.

 En tällä tarkoita sitä, että eläkkeelle jääminen ja maasta muuttaminen olisivat kauhistuttavia kokemuksia. Mutta jokainen uusi elämänvaihe vaatii aikansa totutella. Et sinä kolmetoistavuotiaasta ole yhtäkkiä aikuinen, et ensimmäisen lapsen jälkeen aivan heti kokenut äiti tai isä , et ensimmäisessä työpaikassa kokenut konkari, et opi heti uuden työpaikan tuomiin muutoksiin, että leskeksi jäätyäsi heti osaa olla yksin ja hoidella asioita itsenäisesti ---  nämä tilanteet vaan ovat kuitenkin uusia eteentullessaan. On helppo kuvitella, että sitten kun minä sitä ja sitten kun minä tätä niin kyllä minä sitten sitä ja sitten tätä....

En tiedä miten muilla menee, mutta minulla ei ole ainakaan mennyt ihan putkeen  - ei varmasti mikään noista elämän vaiheista.

Tällä hetkellä tunnen olevani täysin juureton - en ole kukaan enkä ole mistään kotoisin. En ole enää suomalainen  - en ole eestiläinen täällä. Kaikki ovat vieraita - en vielä tunne olevani kotona täällä. Joskus tunnen esim. bussissa että minua tuijotetaan - joskus taas on niin, että minua puhutellaan kaupassa eestiksi - joskus jopa venäjäksi. Olenkohan kuitenkin kantaväestön näköinen.

Ihanan positiivinen oli kuitenkin tuokio tänään tuolla Nõmmen torilla. Menin ostamaan perunoita, porkkanoita ja sellaista. Eräs myyjäpariskunta rupesi puhuttelemaan minua kun katselin tuotteita. Vastasin siihen huonolla eestin kielellä. He vallan ilahtuivat, että suomalainenkos olet. Kerroin sitten asuvani täällä ja siinä rupateltiin. Rouva tarjosi maistiaisia ihanista itse tekemistään hilloista (mm. valkosipuli, omena, joulu, puolukka....) . Vietävän hyviä.  Hän kertoi olevansa ensi viikolla parina päivänä myymässä - pistinpä heti mieleeni kojun numeron ja varmasti minusta tulee hänen asiakkaansa. Monet myyjät (luulenpa että ovat venäläisiä) eivät viitsi juuri katsoakaan - hymystä puhumattakaan - myyvät vain kun on pakko - suomalaiselle - tsuhnulle (lue = pieru). Mutta tämä pariskunta otti minut heti iloisesti vastaan ja väittivät vielä, että eestin kielessäni ei ole mitään valittamista! 

Siis: olen nyt asunut täällä vasta vajaa kolme kuukautta. Ei siinä ajassa ihmeitä tapahdu eikä ihmeisiin totu. Juttelin ennen tänne muuttoani yhden psykologin kanssa ja hän varoitti, että varaudu ainakin vähintään puolen vuoden sopeutumisaikaan. Älä siis odotakaan itseltäsi mitään liikoja ennen sitä. Se ottaa aikansa ja niin sen varmaan  pitääkin. Mitä kauemmin kypsyy ja hautuu - sen parempi on lopputulos.